Kandipalaute, kurssipalaute ja kehittäminen

Hesarin pääkirjoitussivuilla komeili tänään Jyväskylän yliopiston kahden työntekijän kirjoitus opiskelijapalutteen turmelevasta vaikutuksesta. Vaikka kirjoituksella on joitain ansioita, löytyy myös muutama melko kriittinen puute jotka heikentävät kritiikin osuvuutta. Kirjoituksen keskeinen ongelma onkin, etteivät kirjoittajat vaikuta tuntevan kandipalautteen sisältöä ja sen roolia yliopistojen rahoitusjärjestelmässä kovinkaan hyvin.

Kirjoittajien argumentti – yksinkertaistettuna – on, etteivät opiskelijat tiedä, mikä saa heidät oppimaan. Osittain tästä syystä johtuen opiskelijoilla on taipumus pitää helppoja kursseja ja lepsuja opettajia hyvinä sekä päinvastoin haastavia kursseja ja vaativia opettajia huonompina. Tämä argumentti on sellaisella miellyttävällä, pörröisen paternalistisella tavalla houkutteleva. Opiskelijathan tulevat yliopistoon oppimaan, mistäpä ne tietäisivät mikä on heille parhaaksi? Ja mikä ettei – argumentissa voi olla vinha perä. Kandipalautteen kanssa sillä ei vain ole mitään tekemistä.

Ne, jotka eivät ole koskaan kandipalautteeseen osallistuneet, voivat tutustua kyselyyn UNIFI ry:n nettisivuilla. Kandipalautteen painopiste on ollut sen tähänastisen historian aikana enemmän opintojen ohjauksessa (“Tarjolla on ollut riittävästi ohjausta opintojen suunnitteluun”), opiskelijoiden ja opettajien dynamiikassa (“Olen saanut riittävästi palautetta opettajilta”) ja erilaisten tausta- ja motivaatiotekijöiden selvittämisessä. Kandipalautteessa ei ole kyse kurssien tai opettajien arvioinnista kirjoituksen kuvaamalla tavalla, vaan laajasti ymmärretyn opiskeluprosessin sujuvuudesta. Ehkä onkin niin, että kirjoittajat ovat sekoittaneet sisäiseen käyttöön kerätyt kurssipalautteet yliopistojen rahoitukseen vaikuttavaan kandipalautteeseen? En nyt edes mene siihen, että kandipalautteen osa yliopistojen rahoituksesta on aika pieni, eikä siinä arvioida yliopistoja absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa muihin yliopistoihin.

“Jos opiskelijapalautteen perusteella aletaan ohjata opettajia, tuhlataan opetukseen varattua aikaa ja energiaa harhaanjohtaviin mittauksiin, seurantaan ja suunnitteluun.”
-Moisio & Heinämaa

Kuten teksti ylipäätään, tämä ei nyt enää liity kandipalautteeseen tai yliopistojen rahoitukseen oikein mitenkään, mutta kyseinen heitto suhtautuu niin ylimielisesti opetuksen kehittämiseen, etten voi olla sitä kommentoimatta. Kukaan, missään, koskaan ei ole sanonut, että opetusta tulisi ohjata pelkän opiskelijapalautteen perusteella. Opiskelijapalaute on yksi työkaluista, jota kriittisesti käyttämällä opettaja voi arvioida opetusmenetelmiensä ja -sisältöjensä toimivuutta ja siten kehittää opetusta. Palautteen voi yhdistää muihin opintotokokonaisuuteen liittyviin indikaattoreihin, kuten läpäisyprosenttiin. Jos opiskelijat valittavat opintojen liiasta vaativuudesta, voi opettaja varmasti pohtia sitä, vastaako kurssin vaatima työmäärä ohjeita opintopisteeseen vaaditusta suorituksesta tai tutkinnon yleistä, hyväksi havaittua tasoa. Jos opiskelijat pitävät sisältöjä vaikeina eivätkä ymmärrä miksi asioita tehdään kuten tehdään, ehkä oppimistavoitteiden perusteluun voisi käyttää enemmän aikaa. Jos puolet opiskelijoista reputtaa kurssin… no, en taida vääntää enempää rautalangasta.

Suomen korkeakoulujärjestelmässä ei ole olemassa mitään pakkoa, joka opiskelijoiden antaman laadullisen tai määrällisen palautteen mukaan vaikuttaisi suoraan yksiköiden rahoitukseen. Kuten aiemmin kerroin, kandipalautteessa ei edes yhtä tai kahta kysymystä lukuunottamatta puhuta kurssien vaikeudesta tai laadusta. Koko kirjoitus haiskahtaa laiskalta halulta pidättäytyä vanhentuneissa opetusmenetelmissä ja välttää aikaavievä kehittäminen. Opetukseen panostaminen on suomalaisissa yliopistoissa (yksittäisiä opettajia lukuunottamatta) vielä aika uusi asia, ja kriittinen itsetutkiskelu on toki pelottavaa ammateissa, joita tekee koko persoonallaan. Tällaisten olkiukkojen ja valheellisten dikotomioiden rakentaminen on aika surullista, kun olisi entistä tärkeämpää pystyä yhdessä kehittämään opetuksen laatua. On totta, että opettaja on opetusprosessissa määräävässä asemassa, ja hänen asiantuntemuksensa johtaa prosessia. Opetus on silti aina dialogia, eikä oppimiseen voi pakottaa.

Mitä enemmän opiskelijoilta vaatii niin suorituksissa kuin opetustilanteissa, sitä enemmän saa, mutta polku kulkee molempiin suuntiin: Myös opettajien on oltava valmiita antamaan opiskelijoilleen enemmän kuin puolitoista tuntia luennointia viikossa ja arvosanan esseestä. Meillä on tällä hetkellä koulutusjärjestelmä, jossa opiskelijoita painostetaan valmistumaan aiempaa nopeammin ja tehokkaammin. Olen huomannut, että itseäni hieman nuoremmat opiskelijat suhtautuvat esimerkiksi tutkinnonsuoritusaikojen rajauksiin oikeasti vakavasti. Kun opiskeluaika on rajattu ja opintoja määrittää aiempaa suurempi kiire, on luonnollista että myös opiskelijoiden kärsivällisyys huonosti mitoitettuja kursseja, pedagogisesti kyvyttömiä opettajia ja huonosti suunniteltuja tutkintoja kohtaan vähenee.

Kirjoittaja on opiskelija ja Helsingin yliopiston hallituksen jäsen, jolla on ollut opettajinaan niin erinomaisia, inspiroivia ja vaativia inspiroijia kuin virkaansa kyllästyneitä, vuodesta toiseen samoja kalvoja kierrättäviä ankeuttajia.

Vitun homo, redux

Lakivaliokunta hylkäsi tänään odotetusti kansalaisaloitetteen tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi. Odotetusti ja odotetusti – jos kaikki olisivat tulleet paikalle ja jollakulla olisi ollut selkärankaa sanoa Timolle vastaan, olisi valiokunnan mietinnöstä tullut lakialoitetta puoltava. Nyt kävi näin.

Haluankin kommentoida kahta argumenttia jota lakialoitteen vastustajat käyttivät, erityisesti Ylen haastatteluissa (1,2). Näitä on siis kaksi: “Lakialoite on teknisesti puutteellinen” ja “Homot ovat ok mutta tasa-arvo, se on kyllä liikaa.”

Tahdon 2013 -kampanja on varmasti yksi huolellisimmin toteutetuista kansalaisaloitteista. Itse ehdotuksen valmisteluun on käytetty runsaasti aikaa, mm. asiantuntijatyövoimaa. Aloitetekstiiin voi tutustua täältä. Sen lakiteksti on käsittääkseni pätevää, mutta sitä ei ole valmisteltu samalla laajuudella kuin hallituksen esityksiä. Tämä onkin ymmärrettävää, koska valtio työllistää leegioittain lakeja valmistelevia juristeja ja muita virkamiehiä.

Siis HALOO! Lakivaliokunnan puheenjohtaja on epäironisesti sitä mieltä, että aloite oli teknisesti puutteellinen koska sitä ei ole valmisteltu yhtä perinpohjaisesti kuin hallituksen esityksiä. Törkeämpää kansanvallan halveksumista en ole hetkeen kuullut. Holmlundin ja hänen kannattajiensa sanat paljastavat mitä virkaa kansalaisaloitteilla hänen mielestään on: ei yhtään mitään.*

Toinen argumentti oli vanha tuttu, siis se että homot ovat ihan ok ja tasa-arvoa kannatetaan, mutta avioliitto ei niille (meille) kuulu / “Suomessa on jo tasa-arvoinen avioliittolaki – miehet ja naiset voivat mennä keskenään naimisiin”. En usko, että minulla mitään sanottavaa sellaisille ihmisille, jotka asiaan perinpohjaisesti perehdyttyään sanovat naama peruslukemilla ettei tästä asiasta epätasa-arvoa löydy. Siis: Kunhan vitun homot pysytte sateenkaariaitauksissanne, ei olemassaolonne häiritse meitä liikaa.

Kiitti.

Molemmat argumentit  edustavat melkoista moraalista ja älyllistä selkärangattomuutta. Ehkä enempää ei pitäisi odottaakaan.

Uutta erää suuressa salissa siis syksyllä. Yli puolen kansanedustajista pitäisi tämänhetkisten mielipidemittausten mukaan kannattaa kansalaisaloitetta. Toivon vain, että herätyskelloihin muistetaan vaihtaa patterit ja kaappiin varataan riittävästi Finrexiniä jotta ei käy hassusti. Eikö sitäpaitsi ole joku keltainen nauha tai vastaava jolla selkärangat saadaan kuntoon?

Alla vielä taannoinen kirjoitukseni homoudesta, jos joku missasi sen aiemmin.

*Kansalaisaloite lainsäädännöllisenä instrumenttina on kampanjoissa tietenkin vain yksi kampanjoinnin työkalu, jolla asia nostetaan julkisuuteen. Koska se on olemassa, sen halveksuminen tällä tavalla on kuitenkin aika puistattavaa. 

Säpsähdän aina, kun joku sanoo homo.

Sille ei ole mitään kovin selkeää syytä. Minulla ei ole mitään traumaa armottomasta kiusaamisesta tai lynkkaamisesta vaikka kasvoinkin maaseudulla. Minulla ei ole siihen mitään henkilökohtaista syytä – homous on ollut itselleni aika helppoa, siinä missä se nyt yhteiskunnassamme voi olla. Olen kohdannut aika vähän avointa syrjintää ja kiusaamista – kokemukseni rajoittuvat siihen sosiaalisen kanssakäymisen taustalla kuuluvaan homofobiseen taustakohinaan.

Tiedättehän. Vitun homo. Älä ole tuollainen hinttari. Se on ihan homoa.

Tiedän, tiedän! Ne ovat harmittomia haukkumasanoja, niillä ei tarkoiteta satuttaa ketään heidän seksuaalisuutensa takia, eikä ainakaan minua.

Homofobia on kuitenkin neulottu suoraan kulttuurimme kudokseen. Homo tarkoittaa jotain pahaa, häpeällistä ja negatiivista. Olen 28 ja puoli vuotta vanha. Olen kasvanut kiinni tähän kulttuuriin, kuullut näitä ilmauksia niin pitkään kuin muistan.

Miten voisin olla säpsähtämättä? Minä olen homo. Tuntuu melko kohtuuttomalta, että minun pitäisi, joka kerta sen sanan kuullessani tietää, että juuri tässä yhteydessä halutaan haukkua jotain muuta, ei minua. Tai että edes voisin tietää sitä.

Kiitos tiedosta. Lohdullista.

Eduskunta keskustelee tasa-arvoisesta avioliittolaista tänään. Miksi siis puhun homo-sanan käyttämisestä pejoratiivina? Adoptio-oikeutta ja jaettua omaisuutta enemmän nyt käytävässä keskustelussa ja päätöksessä on kyse yleisemmin yhteiskunnan instituutioiden tasa-arvosta. Kyse on yhteiskunnallisesta toiseudesta, seksuaalisuuteen perustuvasta sorrosta. Harva enää sanoo, ettei seksuaalivähemmistöillä olisi oikeutta olemassaoloon, vaikka näitäkin ääniä kuuluu enemmän kuin monet haluaisivat myöntää. Heidän viestinsä tulee kuitenkin esille juuri tällaisina hetkinä, se kuuluu yhtäläisen avioliitto-oikeuden vastustajien joukosta. Vaikka seksuaalivähemmistöt ovat periaatteessa hyväksyttäviä, olemme jollain tavalla likaisia tai epämiellyttäviä. Meidät täytyy pitää erillään muista, tavallisista ihmisistä.

Tästä erilläänolostahan asiassa on kyse. Seksuaalinen eriarvoisuus on tällä hetkellä valettu suoraan yhteiskunnan rakenteisiin. Nyt on kyse näiden rakenteiden muuttamisesta niin, että homoseksuaalisuus – siis minä – en ole toinen. Kyse ei ole siitä, mikä on arvokkaampaa, vaan siitä, mistä tehdään erilaista. Siis siitä, mikä rakkaus on toista, mikä samaa. Siksi mikään muu kuin avioliitto ei kelpaa – mikään tätä toiseutta ylläpitävä rakenne ei kelpaa.

On tietenkin niin, että edes avioliitto ei riitä. Ei kukaan parikymppinen lakkaa haukkumasta ihmisiä homoksi koska meillä on tasavertainen avioliittolaki, enkä ala edes puhumaan näkymättömyyden ja yksinäisyyden tunteista murrosikäisenä. Paljon on tietä kuljettavana, oli päätös mikä vain. Mikään teko ei vie meitä yhdellä harppauksella perille parempaan, yhdenvertaiseen yhteiskuntaan! Jokainen teko ja jokainen askel on silti tärkeä.

En aio pyytää ketään puolustamaan oikeuksiani, vaan luotan kansanedustajien haluun rakentaa tasa-arvoinen Suomi. Minä olen kyllästynyt olemaan segregoivan järjestelmän uhri. Olen kyllästynyt anelemaan hyväksyntää niiltä, joiden mielestä olisi parempi, ettei minua ole.

Olen kyllästynyt olemaan vitun homo.

 

Vitun homo

Säpsähdän aina, kun joku sanoo homo.

Sille ei ole mitään kovin selkeää syytä. Minulla ei ole mitään traumaa armottomasta kiusaamisesta tai lynkkaamisesta vaikka kasvoinkin maaseudulla. Minulla ei ole siihen mitään henkilökohtaista syytä – homous on ollut itselleni aika helppoa, siinä missä se nyt yhteiskunnassamme voi olla. Olen kohdannut aika vähän avointa syrjintää ja kiusaamista – kokemukseni rajoittuvat siihen sosiaalisen kanssakäymisen taustalla kuuluvaan homofobiseen taustakohinaan.

Tiedättehän. Vitun homo. Älä ole tuollainen hinttari. Se on ihan homoa.

Tiedän, tiedän! Ne ovat harmittomia haukkumasanoja, niillä ei tarkoiteta satuttaa ketään heidän seksuaalisuutensa takia, eikä ainakaan minua.

Homofobia on kuitenkin neulottu suoraan kulttuurimme kudokseen. Homo tarkoittaa jotain pahaa, häpeällistä ja negatiivista. Olen 28 ja puoli vuotta vanha. Olen kasvanut kiinni tähän kulttuuriin, kuullut näitä ilmauksia niin pitkään kuin muistan.

Miten voisin olla säpsähtämättä? Minä olen homo. Tuntuu melko kohtuuttomalta, että minun pitäisi, joka kerta sen sanan kuullessani tietää, että juuri tässä yhteydessä halutaan haukkua jotain muuta, ei minua. Tai että edes voisin tietää sitä.

Kiitos tiedosta. Lohdullista.

Eduskunta keskustelee tasa-arvoisesta avioliittolaista tänään. Miksi siis puhun homo-sanan käyttämisestä pejoratiivina? Adoptio-oikeutta ja jaettua omaisuutta enemmän nyt käytävässä keskustelussa ja päätöksessä on kyse yleisemmin yhteiskunnan instituutioiden tasa-arvosta. Kyse on yhteiskunnallisesta toiseudesta, seksuaalisuuteen perustuvasta sorrosta. Harva enää sanoo, ettei seksuaalivähemmistöillä olisi oikeutta olemassaoloon, vaikka näitäkin ääniä kuuluu enemmän kuin monet haluaisivat myöntää. Heidän viestinsä tulee kuitenkin esille juuri tällaisina hetkinä, se kuuluu yhtäläisen avioliitto-oikeuden vastustajien joukosta. Vaikka seksuaalivähemmistöt ovat periaatteessa hyväksyttäviä, olemme jollain tavalla likaisia tai epämiellyttäviä. Meidät täytyy pitää erillään muista, tavallisista ihmisistä.

Tästä erilläänolostahan asiassa on kyse. Seksuaalinen eriarvoisuus on tällä hetkellä valettu suoraan yhteiskunnan rakenteisiin. Nyt on kyse näiden rakenteiden muuttamisesta niin, että homoseksuaalisuus – siis minä – en ole toinen. Kyse ei ole siitä, mikä on arvokkaampaa, vaan siitä, mistä tehdään erilaista. Siis siitä, mikä rakkaus on toista, mikä samaa. Siksi mikään muu kuin avioliitto ei kelpaa – mikään tätä toiseutta ylläpitävä rakenne ei kelpaa.

On tietenkin niin, että edes avioliitto ei riitä. Ei kukaan parikymppinen lakkaa haukkumasta ihmisiä homoksi koska meillä on tasavertainen avioliittolaki, enkä ala edes puhumaan näkymättömyyden ja yksinäisyyden tunteista murrosikäisenä. Paljon on tietä kuljettavana, oli päätös mikä vain. Mikään teko ei vie meitä yhdellä harppauksella perille parempaan, yhdenvertaiseen yhteiskuntaan! Jokainen teko ja jokainen askel on silti tärkeä.

En aio pyytää ketään puolustamaan oikeuksiani, vaan luotan kansanedustajien haluun rakentaa tasa-arvoinen Suomi. Minä olen kyllästynyt olemaan segregoivan järjestelmän uhri. Olen kyllästynyt anelemaan hyväksyntää niiltä, joiden mielestä olisi parempi, ettei minua ole.

Olen kyllästynyt olemaan vitun homo.

Mitä olisit valmis uhraamaan?

Kestävyysvaje vaatii uhrauksia. Me, (ErantiNuortimo, Saloniemi) laadimme oman suosikkilistamme syksyn tulevista uhrauksista.

Kuva: conradh

1. Vuohia, kanoja, suolia. Sekä poltto- että veriuhreina

Näinä kohtalon hetkinä pelissä on sekä talous että kilpailukyky. Mitä on muutaman vuohen elämä niiden rinnalla? Jos kerran yhteisöveron alennus saattaa parantaa kilpailukykyä, miksei myös musta magia? Ainakin sitä harjoittaessa pysyy omatunto puhtaana verrattuna valtion hallituksen kehysriiheen.

2. Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen yrittäjät
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on tarkkaan harkittava, onko meillä enää varaa Elinkeinoelämän keskusliittoon ja Suomen yrittäjiin.
Tämä todella sattuu meihin kaikkiin henkilökohtaisesti, olemmehan yrittäjiä, mutta olemme valmiit osallistumaan talkoisiin. Olemme valmiit asettamaan meille kaikille henkilökohtaisesti tärkeiden instituutioiden tulevaisuuden vaakalaudalle hyvän tavoitteen tähden. Tämä uudistus ei ole mitään nappikauppaa. Laskujemme mukaan EK:sta ja Suomen Yrittäjistä luopumalla maahamme voitaisiin hankkia noin 2775 keskoskaappia vuodessa.

Miksi vastustat keskoskaappeja?

3. Työurien pidentämisen alkupäästä
Meidän on tehtävä vakavia päätöksiä. Meidän on kannettava vastuu. Näinä kovina aikoina meidän on jne. Työurien pidentäminen alkupäästä on monelle tärkeä aihe, ja siihen tulee koskea vain äärimmäisen tarpeen ollessa kohdalla. Me emme esitä työurien pidentämiseen alkupäästä kajoamista, mutta välillä on tehtävä ratkaisuja, jotka ovat paitsi vaikeita myös raskaita. Niinpä olemme valmiita keskustelemaan avoimesti työurien alkupäästä pidentämisen uhraamisesta.

4. Leikkauslistat
Tällaisina rankkoina aikoina meillä ei vain ole varaa leikkauslistojen kaltaiseen hyväosaisten paremmuudentunnetta ruokkivaan ylellisyyteen. On tehtävä rankkoja päätöksiä jotta voisimme säilyttää valtion ja elämänmuotomme. On uhrattava leikkauslistat, heittää ne herramme avonaisena odottavaan kitaan.

5. Valuvian rakennemuutoksien kynnettävät sarkat
Myös tämä syvältä sattuva kirpaisu meidän on vain kestettävä. Olemme pitkin hampain valmiita uhraamaan impotentit, tarpeettomiksi käyneet, tehonsa menettäneet paskat maalaisvertaukset. Belphegor, anna veistä lähemmäksi.

6. Kakkarat
Kannettaessa vastuuta meidän täytyy kyetä uhraamaan myös innovaatioita. Vaikka sielumme huutavat tuskasta, olemme valmiita asettamaan erilaiset valtiontalouden tasapainoa säätelevät kakkarat mustalle säästön alttarille. Olemme varmoja, että innovaattorit olisivat samaa mieltä.

7. Sieluja
Tämä voi kuulostaa rankalta, mutta on päivänselvää etteivät kaikki juurikaan käytä sielujaan. Tässä edustamme maltillista, keskitien sieluja uhraavaa faktiota, sillä emme halua uhrata KAIKKIA sieluja. Voiko kukaan oikeastaan sanoa että investointipankkiireilla olisi kovinkaan paljon käyttöä sieluilleen? Tai suuryritysten johtajilla? Emme usko, että tämän uhrauksen vaikutukset edes sieluistaan yhä nauttivien investointipankkiirien vähälukuiseen joukkoon olisivat kovinkaan dramaattiset. Järjestelmä on huonokuntoinen jo valmiiksi, älkäämme antako sen linkuttaa eteenpäin. Kaikkien on osallistuttava uhritalkoisiin.

8. SOTE-sektori
Kuntien menoista yli 60 prosenttia kuluu sosiaali- ja terveysmenoihin. On selvää että näin iso yksittäinen sektori ei kertakaikkiaan nykyisessä taloustilanteessa voi olla olemassa. Lopettamalla sosiaali- ja terveysmenot kokonaan saavutetaan siis kuntien menoissa lähes välittömästi 60 prosentin lasku. Emme halua juustohöylätä, vaan rakenteellisesti kehittää kuntia. Tämä on rankka uhraus, mutta näinä vaikeina aikoina meidän kaikkien on oltava valmiita tekemään osamme näissä toivotalkoissa.

9. Suuret ikäluokat
Kansallisissa säästötalkoissa jokaisen on tehtävä osansa. Emme halua tehdä tästä maasta oleskeluyhteiskuntaa, jossa osa väestöstä on toimettomana tulonsiirtojen varassa. Jokaisen on tehtävä osansa! Lisäksi vastikkeettoman rahan saaminen on tunnetusti passivoivaa ja huonoa työllisyyspolitiikkaa. Ajat ovat vaikeita, mutta vaikeistakin ratkaisuista on voitava keskustella. Suurten ikäluokkien uhraamiseen saatetaan tosin tarvita jokin tavallista keittiöveistä jykevämpi välinen, esimerkiksi moottorisaha tai painevesuri, mutta kuka sanoi, että uhrausten tekeminen olisi helppoa?

10. Talvisota
Suomen Talvisotaa on käyty keskeytyksettä 30.11.1939 alkaen, eikä loppua näy.  Meillä ei enää kertakaikkiaan ole varaa käpertyä menneeseen ja jo takanapäin oleviin loiston päiviin. Miten koskaan voimme oppia kurottamaan eteenpäin, jos suurimmat saavutuksemme ovat talvelta 1939-1940? Vaikka Talvisota kuuluukin suomalaisen yhteiskunnan kantaviin rakenteisiin, on meidän katsottava avoimesti kaikkia vaihtoehtoja – jopa Talvisodan lopettamista.

Helsingissä 23.8.2013

Veikko Eranti
Jussi Nuortimo
Tuomas Saloniemi

Valtiomiesharha ja leikkaustalkoot

Tämän päivän poliittinen kohu saatiin yllättävästä lähteestä, kun Vihreiden Oras Tynkkynen kertoi olevansa valmis harkitsemaan subjektiivisen päivähoidon mielekkyyttä tilanteessa, jossa molemmat vanhemmat ovat kotona, eli yleensä työttöminä. Perustelunsa hän kaivoi poliittisen argumentaation alehyllyltä – kyseessä siis kestävyysvaje ja siitä seuraavat leikkaustarpeet.

Kuten odottaa voi, suomalainen fb- ja twitterskene räjähtivät ja alkoivat joukolla dumata ideaa. Vihreät vakuuttivat ettei puolue tätä kannata ja muut (vasemmalla) repivät kommenteista kaiken järkytyksen mikä irti vain lähti. Onneksi Oras tarkensi kommenttejaan fb:ssä::

orasfb

Ei, ei, ei. Tarkastellaan päivityksen lähettämiä viestejä:

Vihreät eivät esitä subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttumista, mutta…
…vaikeita uudistuksia on tehtävä! Täytyy saada keskustella vaikeista asioista!

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on tärkeää, mutta…
…JOS joku JOSSAIN saattaisi haluta kaventaa oikeutta (köh köh), se pitäisi aloittaa työttömistä…
…vaikka tällä ei olisi juurikaan rahallista merkitystä, koska näitä perheitä on aika vähän.

Ai niin, ja asioista täytyy saada keskustella.

Minulla on nyt yksi vinkki näin viestinnän puoliammattilaisena ja politiikkaa (toki Orasta vähemmän) harrastaneena:

Jos et halua, että jotain tehdään, älä ehdota miten sen voisi tehdä. Sen sijaan sano, ettet halua että näin tehdään. Jos asiasta ei puhuta, älä puhu siitä.

Mitä on tapahtunut? Onko kyse pahasta valtiomiestartunnasta? Tiedättehän, valtiomiehet ovat niitä tyyppejä, jotka toistelevat sitä kuinka tärkeää on kantaa vastuuta, täytyy tehdä rankkoja päätöksiä, ja kyllähän kaikesta täytyy saada keskustella. Hyvä Oras: Kaikesta saa keskustella – mutta keskustelu toimii kahteen suuntaan. Joku saattaa sanoa takaisin.

Oraksen puoluetoveri Rosa Meriläinen kirjoitti vasta siitä, kuinka köyhien kyykyttäminen vaikuttaa vastuulliselta politiikalta. Tämänpäiväinen keskustelu liittyy osaksi tätä ilmiötä. Haluan muistuttaa, että hallitus on päättänyt noin miljardin veroalesta yrityksille.

Kestävyysvajeesta ei tiedetä juuri mitään, mutta sen arvioidaan olevan 4 prosenttia bruttokansantuotteesta. Siis karkeasti noin kymmenen miljardia euroa. Työttömien lasten puolipäiväisestä päivähoidosta puhuminen tässä yhteydessä on vain ja ainoastaan surullista: näännytyspoliittista nappikauppaa. On masentavaa, että jopa Oraksen kaltaiset fiksut tyypit, eri medioista puhumattakaan, ovat kilpaa purkamassa hyvinvointivaltion rakenteita ja etsimässä uusia leikkauskohteita. Näinkö hyvin EK ja Kokoomus ovat saaneet viestinsä läpi?

(Kiitokset Veikolle ja Tuomakselle editoinnista ja palautteesta! Ja rakkautta vihreille tovereille! Editoin tekstiä hieman 21:20 – nyt se on vähän kiltimpi.)

Eurooppaministerin brändiprojekti

Screen Shot 2013-01-31 at 10.35.39

Hyvä Alex,

kiitos kysymyksestä. Hauska juttu muuten, olemme melkein naapureita, mutta näin sitä törmätään internetissä.

Olemme molemmat Eurooppa-henkisiä ihmisiä, mutta asumme molemmat Suomessa, ja kommentoit tapahtumaa ikään kuin suomalaisen ministerin ominaisuudessa. Kerrataampa siis muutaman viimeisen vuoden tapahtumat täällä:

Patriootit heittivät polttopullon Oulun yliopiston ylioppilaskunnan rakennusta päin, koska nämä julkaisivat seksuaalista tasa-arvoa tukevan kannanoton. Patriootit kävivät Pride-kulkueen kimppuun kyynelkaasua käyttäen. Dan Koivulaakso oli Oulussa puhujavieraana, ja hän sai sumutteesta. Ja tietenkin eilen kolme patrioottinassea hyökkäsi äärioikeistoa käsittelevään keskustelutilaisuuteen.

Mitäs “äärivasemmisto” on saanut aikaan? Jos lasketaan anarkistit (mikä ei ole muuten oikeastaan perusteltua, mutta väliäkö tuolla), on liikenteenohjaajan koppi poltettu kun siellä ei ollut ketään. Junaliikenne sekosi.

Miten ihmeessä voit todeta, ettet näe eroa? Käsitätkö, mikä porukka uhkaa ihmisten terveyttä ja herrajumala, henkeä, tasaisin väliajoin? Hyvä on, puhut koko Euroopan tasolla. Katsotaanpa tapahtumia unionin tasolla.

Voidaan katsoa Kreikkaan, jossa katuväkivallan lisäksi vasemmistolaiset kansanedustajat saavat pelätä äärioikeistolaisten vastineidensa avoimia hyökkäyksiä. Voidaan katsoa Saksaan, jossa äärioikeistolainen järjestö pysyi maan alla kymmenen vuotta, tappaen samalla saman verran ihmisiä (mukaan lukien yhden poliisin, poliisien murhat taisivat olla erityisen paha juttu?). Entä Italia, jossa murhataan torilla kauppaa tekeviä maahanmuuttajia? Voidaan lisäksi puhua äärioikeiston uhkasta yhteiskuntajärjestykselle – Kultaisen Aamunkoiton kannatus kreikkalaisten poliisien keskuudessa pelottaisi ainakin minua jos olisin heidän kanssaan tekemisissä.

Puhumattakaan siitä norjalaisesta.

Entä äärivasemmisto? Saksassa on asennettu palopommeja liikenteen häiritsemiseksi. Italiassa  anarkistit hyökkäsivät ydinvoimapomoa vastaan, haavoittaen häntä.

Minulla ei ole mitään tarvetta todistaa, että vasemmistoterrori ei ole terroria tai etteikö vasemmistopiireissä olisi ikävää ainesta nykyäänkin. Se on aina tuomittavaa, hirveää ja halventaa poliittista järjestelmäämme. Tästä terrorista on esimerkkejä maailman sivu, aivan hirveitä asioita, niin Euroopassa kuin Aasiassakin. Omasta mielestäni väkivallan ei pidä kuulua politiikaan keinovalikoimaan yhteiskunnissamme.

Kyse ei ole kuitenkaan siitä, millaisia pahoja asioita erilaiset fasistiset, natsistiset, anarkistiset ja sosialistiset ryhmät tekevät. Kyse on siitä, että sinä, eurooppaministeri Stubb, koet tarpeelliseksi äärioikeiston tekemän terrori-iskun jälkeisenä päivänä puolustaa kullanarvoisen oikeisto-brändin kunniaa. Eihän sovi että siihen yhdistetään – syystä tai ei – vääränlaisia mielikuvia. 

Palataan vielä kuitenkin kysymykseesi, Alex, joka käsitteli äärivasemmiston ja äärioikeiston eroa. Toinen näistä ryhmittymistä murhaa ihmisiä systemaattisesti kymmenen vuoden ajan. Toinen näistä ryhmittymistä uhkaa parlamentaarisia toimijoita väkivallalla. Toisen ryhmän iskujen jälkeen myötämieliset kansanedustajat alkavat esittää apologioita. Toinen näistä ryhmittymistä murhaa suuren osan vastapuolen nuorisojärjestön keskeisistä toimijoista. 

Jätän tehokeinona vastauksen ikään kuin ilmaan roikkumaan.
(kiitti vinkeistä Tomi, Tuomas ja Markus)

Koskaan ei pidä suostua mihinkään

datfee
Kuva: memegenerator.net

Esinäytös, syksy 2009

Opiskelijat marssivat pitkin Helsingin katuja, kyltit ja sloganit maksutonta koulutusta puolustaen.

HALLITUS: Tämä on vain kokeilu! Meidän ei tule ulkomaisten koulutusta maksaman! He haluaisivat maksaa! Kun tutkinnolla on hintalappu, kasvaa sen arvostus! On stipendijärjestelmä, köyhät mutta lahjakkaat ovat tervetulleita! Ajatelkaa saatavia lisäresursseja! Tämä on kokeilu, sen perusteella päätetään jatkosta! Ei tämä tarkoita lukukausimaksuja suomalaisille!

OPISKELIJALIIKE: Koulutuksen maksuttomuus on arvo, josta ei sovi tinkiä! Lukukausimaksut heikentävät sosiaalista liikkuvuutta!

HALLITUS: Kokeilu! Määräaika! Stipendit! Kokeilu!

Opiskelijat hajaantuvat mielenosoituksen jälkeen. Lukukausimaksukokeilusta päätetään, ja osa haluaa uskoa hallituksen sanoja – nyt on keskityttävä kokeilun seuraamiseen ja päätösten tekemiseen sen perusteella.

Tammikuu 2013

Lukukausimaksuista keskustellaan taas. Sekalainen kansanedustajalauma jättää lakiehdotuksen lukukausimaksukokeilun vahvistamisesta, ja vuoden professori kannattaa lukukausimaksuja kaikille. Opiskelijapoliitikot blogaavat aiheesta turhautuneena, aseenaan vuosi vuodelta kasvava argumenttipatteristo maksuja vastaan. On näköjään tammikuu.

Aloitteen allekirjoittaneita katsomalla on selvää, ettei maksuja eniten haluava Kokoomus saisi niitä läpi hallituksessa joten se on päättänyt koukata opposition kautta. Hyödyt kaikille osapuolille ovat ilmeiset. Persut vastustavat ulkomaalaisia kategorisesti, Keskusta haluaa säilyttää kasvonsa näiden rinnalla oppositiopuolueena ja demareilta löytyy muutenkin joka asiaan kaksi mielipidettä. Oman rintaman, Vasemmiston ja Vihreiden rivien pysyminen suorina lämmittää sydäntä.

Sillähän ei ole väliä, että lukukausimaksukokeilu on flopannut täydellisesti tai että lukukausimaksut ovat ylipäätään aivan helvetin huono idea. En lähde mukaan tähän keskusteluun, sillä argumentteja ovat esittäneet jo monet hienot ja fiksut ihmiset.

Politiikassa ei kokeilla mitään

Lukukausimaksukokeilu on erinomainen esimerkki nerokkaasti suunnitellusta poliittisesta manööveristä. Maksujen kannattajat eivät voi hävitä, sillä miten tahansa projekti sujuisikaan, heiltä löytyy selitys. Jos kokeilu epäonnistuu, syynä yliopistojen vähäinen innostus, ilmaisten tutkintojen tarjollaolo, lyhyt kokeiluaika ja niin edespäin. Jos kokeilussa mukana olevat yliopistot taas onnistuvat haalimaan maksavia opiskelijoita, on se onnistunut ja sitä tulee laajentaa.

Kuulostaako kyyniseltä? Ei pitäisi. Politiikassa ei nimittäin kokeilla mitään. Kaikenlaiset kokeilut, pilotit ja muut syntyvät – tietenkin – halusta muuttaa vallitseva asiaintila kokeilun kaltaiseksi. Kokeilua käytetään kun tavoitetilan vastustus joko lainsäätäjien tai äänestäjien keskuudessa on liian suurta. Edetään askel kerrallaan, totutellaan ihmiset ajatukseen. Ja kas kummaa, muutaman vuoden päästä saa jo liittolaisia entisten vastustajien joukosta.

Oikeisto on ottanut viimeisten hallitusten aikana haltuunsa poliittisen aloitteen. Nykyisen poliittisen diskurssin altavastaajalla, vasemmistolla, ei ole varaa luottamukseen. Olemme tilanteessa, jossa hyvinvointivaltion viimeisistä rippeistäkin on taisteltava. Jos ote lipeää hetkeksikin, kiinni ei enää välttämättä saa.

Onnea matkaan siis vasta hommansa aloittaneille vasemmistolaisille ylioppilaskuntatoimijoille ja muillekin vasemmistopoliitikoille. Teille tullaan sanomaan, ettei saa jumittua menneisyyteen, täytyy hyväksyä muutos. Ja se on totta! Puolustustaistelussa ei voi lopulta voittaa. Täytyy kuitenkin muistaa, mistä ideologiasta muutoksen tuulet nykyään puhaltavat. Keksikää muutos uudestaan ja ottakaa aloite. Se on välttämätön edellytys voitolle.

Älkääkä suostuko mihinkään.

(kiitos Veikko ja Laika editoinnista ja kommenteista)

Talvivaara on kansallinen projekti

(kirjoitettu Veikko Erannin kanssa ja julkaistu ensimmäisenä Fifissä 9.11.2012. Kuva Greenpeace.)

“Se oli kerrankin oikeaa Kainuun juhlaa. Oli kesä 2007. Talvivaaran peruskiven muuraukseen oli saatu paikalle kokonaista kolme ministeriä: maakunnan oma tyttö, ympäristöministeri Paula Lehtomäki, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja itse pääministeri Matti Vanhanen.”

Veera Luoma-aho ja Anssi Miettinen, HS 20.5.2012

Talvivaara on paljon enemmän kuin pelkkä yksittäinen kaivos. Talvivaara on koko ajan ollut myös äärimmäisen tärkeä kansallinen projekti. Sitä on rakennettu koko Suomen kaivosalan ja maan hallituksen, elinkeinoelämän, Tekesin, eläkevakuutusyhtiöiden ja EU:n rahoilla. Sen piti pelastaa toivottomassa tilanteessa painiskeleva Kainuu, tuoda uusia työpaikkoja ja rahaa maakuntiin ja näyttää suuntaa koko kaivosalan uudelle nousulle. Kiina nousee ja tarvitsee resursseja, jotka pitää kaivaa maan sisästä – ja Suomessa olisi tähän uutta osaamista.

Tämän kokoisia projekteja eivät yksittäiset yritykset hoitele. Luonnonvarabisneksessä on omat lisäkoukkunsa: toiminta on säädeltyä, sillä ympäristökatastrofin vaarat ovat ilmeiset. Niinpä Talvivaara-projektin edistymiselle on ollut keskeistä, että kaivoksen, valtionhallinnnon ja ympäristövalvonnan välit ovat mahdollisimman kitkattomat.

Tapahtumien kulusta, maan tavasta ja kulissientakaisista yhteyksistä emme tiedä, mutta päätellen virkamiesten nimityksistä ja hallinnon uudistamisesta tällainen sulava yhteys lyötyi.

Talvivaara on kaivosmies Pekka Perän lisäksi vähintäänkin yhtä paljon keskustajohtoisen Matti Vanhasen toisen hallituksen luomus.

“Ympäristöministeri Lehtomäki piti muuraustilaisuudessa puheen, jossa hän muistutti siitäkin, että joillakuilla alueen ihmisillä oli ollut hankkeesta ennakkoluuloja ja epäilyjä. Oli niitäkin, jotka pelkäsivät vesistöjen ja luonnon puolesta. Ministeri kuitenkin vakuutti, että ympäristöluvan ehtojen toteutumisen seuranta tulisi olemaan tiukkaa.”

Luoma-aho ja Miettinen

Ympäristölupa, sen ehtojen seuranta ja oikeastaan koko suomalainen ympäristövalvonta myllättiin Vanhasen toisen hallituksen aikana (2007–2010, 2010–2011 Kiviniemen 1.) kokonaan uuteen uskoon. Syntyivät ELY-keskukset, jotka vastaavat paikallisesti elinkeinojen edistämisestä, työturvallisuusvalvonnasta, ympäristövalvonnasta ja monista muista valtion tehtävistä. Enää ei olemassa toimivaltaista, keskitettyä ja kunkin maakunnan eduista riippumatonta ympäristövalvontaa. Tämä on juuri se tilanne, jota ympäristöjärjestöissä pelättiin uudistusta valmisteltaessa.

On kyseenalaista myös, voiko Suomen kokoisessa maassa kaivosteollisuuden alalla olla asiantuntevaa ja teollisuudenalasta riippumatonta valvontaa.

Talvivaaran tapauksessa ympäristöhallinnon, hallituksen ja itse yrityksen edut ja toimijat ovat menneet ristiin niin monta kertaa, että koko tapahtumaketju on kertaamisen arvoinen. Edetään henkilö henkilöltä.

Paula Lehtomäki (kesk), kainuulainen ympäristöministeri 2007–2011

Paula Lehtomäki toimi ympäristöministerinä Talvivaaran perustamisen ajan. Ympäristöministerin keskeinen vallankäyttö on liittynyt nimityksiin.

Paula Lehtomäen perhe (äiti, mies ja kaksi alaikäistä lasta) hankkivat Talvivaaran osakkeita alkuvuodesta 2010, muutamia viikkoja ennen yhtiön ilmoitusta uraanin talteenotosta.

Paula Lehtomäen perheen Talvivaara-potti kutistunut liki puoleen

Lehtomäen perhe sadan ulkopuolella Talvivaarassa

Paula Lehtomäki ympäristöministerinä ollessaan nimitti muuan Kari Pääkkösen Kainuun Ympäristökeskuksen johtajaksi 1.11.2007.

Mauri Pekkarinen (kesk), elinkeinoministeri 2007–2011

Vanhasen toisen hallituksen luomissa ELY-keskuksissa valta on käytännössä “superministeriöllä”, työ- ja elinkeinoministeriöllä. Tällä ministeriöllä on valta ohjata keskusten toimintaa ja päättää resursoinnista.

Ely-keskusten johtajat kuitenkin nimittää valtioneuvosto. Käytännössä tällaisia nimityksiä ei tehdä ilman pääministeripuolueen siunausta.

Valtioneuvosto nimitti muuan Kari Pääkkösen tuoreeltaan perustetun Kainuun ELY-keskuksen johtajaksi 1.1.2010.

Pekkarinen: Niinistön pitäisi keskittyä ongelmien seurauksiin eikä syihin

Jyri Häkämies (kok), omistajaohjauksesta vastaava ministeri (2007–2011), elinkeinoministeri (2011–2012), EK:n toimitusjohtaja (18.11.2012->)

Valvontasuopeuden lisäksi Talvivaaran kokoisessa hankkeessa tarvitaan julkista rahaa. Suomen valtio on omistanut Talvivaara useaa eri kautta. Valtion sijoitusyhtiö Solidium omistaa 8,89 prosenttia yhtiön osakkeista. Nämä tulivat valtionyhtiö Outokummulta, joka omisti 4,3 prosenttia Talvivaara kaivososakeyhtiöstä, sekä 20 prosenttia kaivosta operoivasta Talvivaara Sotkamo Oy:stä.

Lisäksi Suomen valtion omistama Teollisuussijoitus oy, joka “valtion pääomasijoitusyhtiö, joka edistää pääomasijoitustoiminnan keinoin ja kansainvälisesti verkottuen suomalaista yritystoimintaa, työllisyyttä ja talouden kasvua omisti Talvivaaraa vuoteen 2008 asti. Valtion lisäksi Talvivaaran suuria omistajia ovat työeläkeyhtiöt Ilmarinen, Varma, Valtion eläkerahasto ja Kuntien eläkevakuutus.

Näistä kaikista omistuksista on ollut lopulta vastaamassa Jyri Häkämies. Vuodesta 2011 alkaen elinkeinoministerinä Häkämies on ollut valtionhallinnon ainoa taho, joka on voinut päättää ELY-keskusten resursoinnista ja antaa suoraa ohjausta keskukselle. Häkämiehen luotto ELY-keskuksen valvontakykyihin on kuitenkin ollut vankkumaton, jopa uraani- ja nikkelipitoisen vedon ryöpytessä miljoonien litrojen tuntivauhtia Kainuun luontoon.

“Varmaan paine tätä kaivosta kohtaan kasvaa, mutta on tärkeätä muistaa, että ELY-keskuksen tehtävä on tehdä arvio [kaivosten avaamisesta ja sulkemisesta]. Varmasti he tämän paineen ottavat huomioon, ministeri sanoi.”

Häkämies Talvivaarasta: Ely-keskus päättää sulkemisesta

Tänään, 9.11.2012 Häkämies ilmoitti jättävänsä ministerintehtävät ja siirtyvänsä Elinkeinoelämän keskusliiton johtoon.

Talvivaaran omistajiin kuuluu myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti 4.4., että kaivosten valvonta on riittävää eikä sitä pidä kiristää.

***

Elinkeinoministeri siis luottaa paikallisen viranomaisen valvontakykyyn – ja miksei luottaisi. Valvonta on ELY-keskuksella, jonka tehtävä on ympäristövalvonnan lisäksi edistää maakunnan elinkeinoja. Lisäksi ELY-keskuksen virkamiehillä on vahvat henkilökohtaiset kytkökset Talvivaara-projektiin.

Kari Pääkkönen, Kainuun Ympäristökeskuksen johtaja (2007–2010), Kainuun ELY-keskuksen johtaja, (2010->)

Geologi Kari Pääkkösen nimi onkin vilahtanut tässä tarinassa jo muutamaan kertaan. Ennen uraansa ympäristöhallinnossa Pääkkönen työskenteli Geologian tutkimuskeskuksessa valtiolla. Siellä Pääkkösen alaisuudessa pyöritettiin EU-rahoitteisesta Bioshale-projektia, jossa kehitettiin uutta menetelmää nikkelin kemialliseen irrottamiseen malmista. Tätä projektia tehtiin Talvivaarassa, yhdessä nimenomaan Talvivaaran kaivoksen kanssa.

Menetelmä perustuu Outokummusta Talvivaaraan rekrytoidun Marja Riekkola-Vanhasen tutkimukseen. Tämän jälkeen Pääkkönen johti GTK:n Itä-Suomen yksikköä. Tästä virasta Pääkkönen on edelleen virkavapaalla. (Lähteet: Kainuun ely-keskuksen GTK-taustaisella ylijohtajalla kytkös Talvivaaran syntyvaiheisiin ja Kainuun ely-keskuksen ylijohtaja on lainamies GTK:sta)

“Kun Talvivaara aloitteli toimintaansa, Pääkkönen nimitettiin työuransa ensimmäiseen ympäristövirkamiehen tehtävään, johtamaan Talvivaaraa valvovaa virastoa, Kainuun ympäristökeskusta.”

Juha Kauppinen, Suomen luonto

“On selvää, että toimimme tiettyjen sääntöjen ja viitekehysten mukaan, mutta me palvelemme asiakkaita ja se mitä mieltä he ovat on meille oleellista. Tutkimusten mukaan asiakkaat kokevat meidät joustaviksi täällä Kainuussa, enemmän kuin muualla. Meillä pitää maakunnassa olla myös rohkeutta tukea innovatiivisia uudenlaisia avauksia. Meidän pitää ottaa riskejä enemmän tukeaksemme uusia avauksia.”

Kari Pääkkönen Yle Kainuun haastattelussa

Timo Regina, patoylitarkastaja, Kainuun ELY-keskus, 2009 ->

Timo Regina vastasi Destialla projektipäällikkönä tällä hetkellä vuotavan padon rakennuksista. Tällä hetkellä Regina on Kainuun ELY-keskuksen patoturvallisuudesta vastaava virkamies. Kainuun ELY-keskus vastaa koko Suomen patojen valvonnasta. Omien sanojensa mukaan Regina on jäävännyt itsensä kaikesta Talvivaaraa koskevasta. Ylen haastattelussa Regina totesi, ettei usko, että Suomessa kaivoksilla oltaisiin menty sieltä, missä aita on matalin.

Valvoiko Talvivaaraa sen padon suunnitellut mies? Verkossa leviää väärä tieto

Asiantuntija Talvivaaran vuotoaltaasta: En suunnittelisi koskaan sellaista

***

Talvivaara on organisoitu emoyritykseen ja kaivosta operoivaan Talvivaara Sotkamo Oy:öön. Jälkimmäisen hallituksen jäsenistä kaksi herättää suurempaa mielenkiintoa:

Olli Salo, ympäristökonsultti

Kaivosta perustettaessa on tehtävä ympäristövaikutusten arviointi, YVA. Yleisen käytännön mukaan näitä teetetään ulkopuolisilla konsulteilla. Talvivaaran tapauksessa sen teki Lapin Vesitutkimus, johtajanaan Olli Salo. Nykyään Salo on Talvivaaran yhdeksänneksi suurin omistaja. Poliisi tutkii tällä hetkellä tätä prosessia.

Tuomo Mäkelä, Outokumpu Miningin toimitusjohtaja, Suomen teollisuussijoituksen neuvonantaja (2011->)

Suomen Teollisuussijoitus päätti 14.6.2012 sijoitta 30 miljoonaa euroa “kaivosklusteriin”. Tätä päätöstä ministeri Jyri Häkämies kommentoi seuraavin sanoin:

”Hallitusohjelmassa sovittiin panostuksesta kasvavaan suomalaiseen kaivossektoriin. Valtion pääomasijoitusyhtiölle luonteva rooli on pyrkiä vauhdittamaan korkeanriskin kaivosprojekteja rahoituksen keinoin ja edistää kotimaista omistusta kasvavassa kaivossektorissa”.

Teollisuussijoitus

***

Talvivaaran valvonta ja Talvivaaran edun edistäminen alueellisena toimijana ovat siis saman viraston alla. Tätä virastoa johtaa henkilö, joka on osaltaan ollut mahdollistamassa kaivoksen avaamista. Kaivoksen ympäristövaikutuksen arvioinnin on tehnyt yksi sen nykyisistä suuromistajista.

Ainoa ministeri, joka voisi valvovaan viranomaiseen vaikuttaa, on ollut panostamassa projektiin ja siirtyy kesken kaiken elinkeinoelämän päälobbariksi.

Samaan aikaan Talvivaarasta valuu jatkuvasti myrkyllistä, nikkeli- ja uraanipitoista vettä ympäristöön miljoonien litrojen tuntivauhdilla.

Uusi koti

Siirryin uuteen kotiin, eli nuortimo.netiin. Terveisiä sukulaisille, sähköpostiosoitteita jaellaan halukkaille. Ulkonäkö on vielä kehno, mutta jonkin aikaa sitä säädettyäni päätin että ei sitä nyt kannata loputtomiin hakata päätänsä seinään. Päivitän sitä nätimmäksi kun jaksan ja / tai saan ideoita. Joskus tulevaisuudessa saatan jopa lisätä tälle sivustolle jännittäviä faktoja minusta, pitämiäni puheita, CV:tä sun muuta! Hauskaa, eikö?

 

Noin. Aloitan oikeasti kirjoittelun piakkoin. Ystäväni odottavat varmasti innolla millaisen elämäntapamutoksen olen täksi tammikuuksi keksinyt (muutaman viime vuoden olen ollut vegaani ilman kofeiinia tai muita päihteitä). Voin luvata, että tulossa on jotain vallankumouksellista ja ennennäkemätöntä tässä elämässä.

"I am not tempted by the immorality of this place"

>Noniin.

Budapest.

Lyhyesti – tulin hostelliin kokien pieniá epátoivon hetkiá. Ajattelin náet ottaa páiván rauhallisesti koska vásytti ihan hmm, tosi paljon, ja hostelli oli kaupungin áánekkáin bilehostelli (suosittu baari keskellá sisápihaa, huoneet kiertáá sitá). Noh. Mikás siiná. Sőin todella halpaa ja runsasta ja hyváá kinkkiruokaa (lautasella keko nuudeleita, friteerattuja asioita ja grillattua sikaa 2-3e), join halpaa espressoa ja páátin sitten ettá mitá sitá odottelemaan, mennáán kylpemáán.

Valitsin Annin vinkkien perusteella Gellert-kylpylán, jonka pitáisi olla kaupungin vanhin ja hienoin. Hienoimmasta en tiedá – vaikka olihan se ihan tajuttoman hieno – mutta hauskaa oli. Noh, noin nelján-viiden tunnin verran. Makoilin ensin hieman ulkoaltaissa, jossa mm. nákyi suurimmat koskaan nákemáni aallot, joissa oli vaikea pysyá pinnalla. Okei, en osaa uida, se varmasti vaikuttaa. Mutta. Joku Annin kaveri kommentoi, ettá allasvalikoima on Yrjőnkadun luokkaa. Se on varmasti totta, jos pysyy sisállá eiká etsiydy sukupuolitettuihin osastoihin – eiká sinánsá tuosta voi syyttáá, paikka on ihan tajuttoman sokkeloinen (jos on heteropari, voi lisáksi ostaa parilipun millá kai páásee vastaaville osastoille kahdestaan). Miestenosastosta nimittáin lőytyi kylmáallas, kolme eri kuivasaunaa (ajatelkaa sáhkősaunaa lámmitettyná eri kymmenyksiin – siis turhaa), tosi kuuma hőyrysauna joka oli siisti, erilaisia random-vesihoitoja ja parhaana palana kaksi lámminallasta, toinen 20% suolalla ja toinen 10%. Lilluin niissá onnessani rentoutuen ihan hullun pitkáán. Siis monta tuntia. En tiennyt, ettá altaassa loikoilu ilman mitáán tekemistá (paitsi katselu. őh) voisi olla niin kivaa. Jos olisin jollain kuherruslomalla, tuo olisi varmasti loistava hotelli. Myyvát myős palvelua jossa saa ilmeisesti hienon aamiaisen ja kylpylálipun huokeasti. Suosittelen paikkaa lámpimásti.

Noh. Kylvynraikkaana ja -ryppyisená páátin ettá mitás tássá odottamaan, kiivetáán vaan Budapestin korkeimmalle kukkulalle heti peráán. Onneksi oli váhán viilentynyt joten menetys ei ollut valtaisa, ja olivathan ne nákymát komeat. Mutta toisaalta – se on kaupunki yláilmoista. Niitá on náhty. Anni neuvoi ettá kannattaisi menná sinne hámárán koittaessa, miká on varmaan fiksua – sitten se on varmasti spektakulaarinen. Mukaan vaikka pullo tokajia.

Ajattelin, ettá olen aika poikki ja menin hostellille. Long story short, minut houkuteltiin pub crawlille, miká oli ihan ok – kávin lápi sitá genreá joka kiinnosti eli ruin pubeja. Budapestissa on nimittáin paljon láhes raunioituihin taloihin rakennettuja baareja, jotka tuntuvat usein sijaitsevan pááasiassa ulkoilmassa. Hauskoilta paikoilta vaikuttavat jos baareista tykkáá. Oma suhtautumiseni ko. paikkoihin on váhán kompleksinen, miká johtuu ehká tuosta kierroksesta – juttelin paljon esim. 19-vuotiaiden brittien kanssa joiden mielestá on siisteintá ikiná kulkea itáeuroopassa ja pubeissa ja hostelleissa ja jotka haluavat (ei tietenkáán nyt vaan ehká vuoden parin páástá) jáádá táhán hostelliin tőihin. Siiná sitá sitten jono turisteja laahautui baarista toiseen. Tuntuu sinánsá huvittavalta – tátákő on meidán sukupolvemme keihásmatkailu? Kun on halvempaa menná muualle, voi menná moniin paikkoihin ja sen jálkeen kierrellá muiden turistien kanssa paikallisissa baareissa turvallisessa rykelmássá. Ok, oli ihan kiva ettá oli opas, mutta aika kummallista ettá tátá tunnutaan pitáván jonkinlaisena parempana tapana matkustaa – minusta tuntui siltá, ettá me nuoret nyt vaan on lőydetty halvemmat kohteet kuin muut ja kierretáán etujoukon perássá mantuja. Láhdin lopulta kesken pois (samalla, kun otsikon luoneet, mystisen uskonlahkon edustajat olivat láhteneet. táhán liittyy hauska tarina, jossa useamman kerran he láhtevát jonnekin ja páádyn silti ensin sinne) koska en ollut yhdeltá yőllá vielá kovasta yrityksestá huolimatta kánnissá ja jengi johon olin tutustunut iski naisia. Joo ei.

Nyt olen táállá. Kiva páivá. Juon caipirinhaa, kohta nukkumaan. Huomenna yőllá taas liikkeelle, varmaan Belgradiin. Laitoin vasta eilen mailia couchsurfing-kontaktille, joten se juttu náyttáá váhán huonolta… hostelli odottanee siis. Sitten Sarajevoon, sieltá varmaan aika suoraan Dubrovnikiin ja sitten aletaankin jo edetá taas ylőspáin jo aiemmin mainittuja synttáreitá kohti. Katsellaan.