Kandipalaute, kurssipalaute ja kehittäminen

Hesarin pääkirjoitussivuilla komeili tänään Jyväskylän yliopiston kahden työntekijän kirjoitus opiskelijapalutteen turmelevasta vaikutuksesta. Vaikka kirjoituksella on joitain ansioita, löytyy myös muutama melko kriittinen puute jotka heikentävät kritiikin osuvuutta. Kirjoituksen keskeinen ongelma onkin, etteivät kirjoittajat vaikuta tuntevan kandipalautteen sisältöä ja sen roolia yliopistojen rahoitusjärjestelmässä kovinkaan hyvin.

Kirjoittajien argumentti – yksinkertaistettuna – on, etteivät opiskelijat tiedä, mikä saa heidät oppimaan. Osittain tästä syystä johtuen opiskelijoilla on taipumus pitää helppoja kursseja ja lepsuja opettajia hyvinä sekä päinvastoin haastavia kursseja ja vaativia opettajia huonompina. Tämä argumentti on sellaisella miellyttävällä, pörröisen paternalistisella tavalla houkutteleva. Opiskelijathan tulevat yliopistoon oppimaan, mistäpä ne tietäisivät mikä on heille parhaaksi? Ja mikä ettei – argumentissa voi olla vinha perä. Kandipalautteen kanssa sillä ei vain ole mitään tekemistä.

Ne, jotka eivät ole koskaan kandipalautteeseen osallistuneet, voivat tutustua kyselyyn UNIFI ry:n nettisivuilla. Kandipalautteen painopiste on ollut sen tähänastisen historian aikana enemmän opintojen ohjauksessa (“Tarjolla on ollut riittävästi ohjausta opintojen suunnitteluun”), opiskelijoiden ja opettajien dynamiikassa (“Olen saanut riittävästi palautetta opettajilta”) ja erilaisten tausta- ja motivaatiotekijöiden selvittämisessä. Kandipalautteessa ei ole kyse kurssien tai opettajien arvioinnista kirjoituksen kuvaamalla tavalla, vaan laajasti ymmärretyn opiskeluprosessin sujuvuudesta. Ehkä onkin niin, että kirjoittajat ovat sekoittaneet sisäiseen käyttöön kerätyt kurssipalautteet yliopistojen rahoitukseen vaikuttavaan kandipalautteeseen? En nyt edes mene siihen, että kandipalautteen osa yliopistojen rahoituksesta on aika pieni, eikä siinä arvioida yliopistoja absoluuttisilla mittareilla vaan suhteessa muihin yliopistoihin.

“Jos opiskelijapalautteen perusteella aletaan ohjata opettajia, tuhlataan opetukseen varattua aikaa ja energiaa harhaanjohtaviin mittauksiin, seurantaan ja suunnitteluun.”
-Moisio & Heinämaa

Kuten teksti ylipäätään, tämä ei nyt enää liity kandipalautteeseen tai yliopistojen rahoitukseen oikein mitenkään, mutta kyseinen heitto suhtautuu niin ylimielisesti opetuksen kehittämiseen, etten voi olla sitä kommentoimatta. Kukaan, missään, koskaan ei ole sanonut, että opetusta tulisi ohjata pelkän opiskelijapalautteen perusteella. Opiskelijapalaute on yksi työkaluista, jota kriittisesti käyttämällä opettaja voi arvioida opetusmenetelmiensä ja -sisältöjensä toimivuutta ja siten kehittää opetusta. Palautteen voi yhdistää muihin opintotokokonaisuuteen liittyviin indikaattoreihin, kuten läpäisyprosenttiin. Jos opiskelijat valittavat opintojen liiasta vaativuudesta, voi opettaja varmasti pohtia sitä, vastaako kurssin vaatima työmäärä ohjeita opintopisteeseen vaaditusta suorituksesta tai tutkinnon yleistä, hyväksi havaittua tasoa. Jos opiskelijat pitävät sisältöjä vaikeina eivätkä ymmärrä miksi asioita tehdään kuten tehdään, ehkä oppimistavoitteiden perusteluun voisi käyttää enemmän aikaa. Jos puolet opiskelijoista reputtaa kurssin… no, en taida vääntää enempää rautalangasta.

Suomen korkeakoulujärjestelmässä ei ole olemassa mitään pakkoa, joka opiskelijoiden antaman laadullisen tai määrällisen palautteen mukaan vaikuttaisi suoraan yksiköiden rahoitukseen. Kuten aiemmin kerroin, kandipalautteessa ei edes yhtä tai kahta kysymystä lukuunottamatta puhuta kurssien vaikeudesta tai laadusta. Koko kirjoitus haiskahtaa laiskalta halulta pidättäytyä vanhentuneissa opetusmenetelmissä ja välttää aikaavievä kehittäminen. Opetukseen panostaminen on suomalaisissa yliopistoissa (yksittäisiä opettajia lukuunottamatta) vielä aika uusi asia, ja kriittinen itsetutkiskelu on toki pelottavaa ammateissa, joita tekee koko persoonallaan. Tällaisten olkiukkojen ja valheellisten dikotomioiden rakentaminen on aika surullista, kun olisi entistä tärkeämpää pystyä yhdessä kehittämään opetuksen laatua. On totta, että opettaja on opetusprosessissa määräävässä asemassa, ja hänen asiantuntemuksensa johtaa prosessia. Opetus on silti aina dialogia, eikä oppimiseen voi pakottaa.

Mitä enemmän opiskelijoilta vaatii niin suorituksissa kuin opetustilanteissa, sitä enemmän saa, mutta polku kulkee molempiin suuntiin: Myös opettajien on oltava valmiita antamaan opiskelijoilleen enemmän kuin puolitoista tuntia luennointia viikossa ja arvosanan esseestä. Meillä on tällä hetkellä koulutusjärjestelmä, jossa opiskelijoita painostetaan valmistumaan aiempaa nopeammin ja tehokkaammin. Olen huomannut, että itseäni hieman nuoremmat opiskelijat suhtautuvat esimerkiksi tutkinnonsuoritusaikojen rajauksiin oikeasti vakavasti. Kun opiskeluaika on rajattu ja opintoja määrittää aiempaa suurempi kiire, on luonnollista että myös opiskelijoiden kärsivällisyys huonosti mitoitettuja kursseja, pedagogisesti kyvyttömiä opettajia ja huonosti suunniteltuja tutkintoja kohtaan vähenee.

Kirjoittaja on opiskelija ja Helsingin yliopiston hallituksen jäsen, jolla on ollut opettajinaan niin erinomaisia, inspiroivia ja vaativia inspiroijia kuin virkaansa kyllästyneitä, vuodesta toiseen samoja kalvoja kierrättäviä ankeuttajia.

1 Comment

  1. Kandipalautteen lyhyen historian aikana on moneen kertaan kuultu kommentti “väärin kysytty”. Moisio ja Heinämaa näyttävät kuitenkin edustavan poikkeuksellisen jyrkkää yliopistofundamentalismia teemallaan “väärin kysyäkin”.

    Luultavasti kovin moni opiskelija ei tunnista omaa ajatteluaan, käyttäytymistään ja toivottavasti ei edes oman yliopistoyhteisönsä asenteita Moision ja Heinämaan kirjoituksesta. Minullekin tuottaa vaikeuksia hahmottaa, miten Kandipalautteen luonne ja rooli onkin onnistuttu tulkitsemaan noinkin väärin.

    Millä muulla keinolla kuin kysymällä opiskelijoilla saadaan valaisua vaikkapa seuraaviin dilemmoihin:
    1. miksi aivan lähialojen koulutuksissa saattaa tulla merkittävästi poikkeavaa palautetta, vaikka opiskelijoiden taustat ovat olennaisesti identtiset? Ja esimerkiksi
    2. miksi joissakin koulutuksissa on tilastollisin mittarein enemmän keskeyttäviä, kuin muissa saman alan tutkinto-ohjelmissa, vaikka opiskelijoiden lähtötaustoissa ei ole eroja?

    Voiko tällaisten samoissakin yliopistoissa nähtyjen ilmiöiden takana olla puhdas sattuma? Onko kyse “vuosi vuodelta heikkenevässä opiskelijamateriaalissa”, kuten monesti väitetään?

    Minusta vastausten täytyy ainakin osin piillä koulutuksissa, mutta ehkä olen täysin väärässä. Ehkä suoraviivaisena insinöörinä olen taipuvainen etsimään kausaliteetteja sieltäkin, missä niitä ei ole – tai missä niitä ei ole sopivaa todeta.

    Kandipalaute ei missään tapauksessa ole kyselynä täydellinen. Se on kuitenkin jo ehtinyt paljastaa opiskelijoiden laatukokemuksen ja koulutuksen vuorovaikutteisuuden olevan vahvasti kytköksissä myös Suomessa (selitysaste r2>0,7).

    Kandipalautteen erot esim. sen takana olevaan saksalaiseen kyselyyn kertonevat jotakin olennaista koulutuskulttuuristamme ja ehkä yliopistojen resursseistakin: Alkuperäinen kysymys oli “professoreilla oli aikaa opiskelijoille opetustilanteiden ja normityöajan ulkopuolella” ja ‘”professoreita oli helppo lähestyä”. Kandipalautteeseen päätynyt muotoilu on “olen ollut tyytyväinen vuorovaikutukseen henkilökunnan kanssa”.

    Eikä olekin jännittävää, että tällaiseen muotoiluun päädyttiin? Takana olivat väittämät suomalaisen koulutuskulttuurin erityispiirteistä. Asiantuntijakuulemiset ja työpajakierrokset vain vahvistivat tällaisia odotuksia.

    Tuosta saksalaisesta kyselystäkin on vielä matkaa esim. anglosaksisiin kyselyihin. Niissä vuorovaikutuksesta tiedustellaan vaikkapa näin: “kuinka monta kertaa olet keskustellut opettajien kanssa opetustilanteen ulkopuolella opintojaksoihin liittyvistä asioista ja käsitteistä”. Tästä saakin suoran toimenpideohjeen, jota noudattamalla Kandipalaute jää tarpeettomaksi.

    Reply

Leave a Reply