Vitun homo, redux

Lakivaliokunta hylkäsi tänään odotetusti kansalaisaloitetteen tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi. Odotetusti ja odotetusti – jos kaikki olisivat tulleet paikalle ja jollakulla olisi ollut selkärankaa sanoa Timolle vastaan, olisi valiokunnan mietinnöstä tullut lakialoitetta puoltava. Nyt kävi näin.

Haluankin kommentoida kahta argumenttia jota lakialoitteen vastustajat käyttivät, erityisesti Ylen haastatteluissa (1,2). Näitä on siis kaksi: “Lakialoite on teknisesti puutteellinen” ja “Homot ovat ok mutta tasa-arvo, se on kyllä liikaa.”

Tahdon 2013 -kampanja on varmasti yksi huolellisimmin toteutetuista kansalaisaloitteista. Itse ehdotuksen valmisteluun on käytetty runsaasti aikaa, mm. asiantuntijatyövoimaa. Aloitetekstiiin voi tutustua täältä. Sen lakiteksti on käsittääkseni pätevää, mutta sitä ei ole valmisteltu samalla laajuudella kuin hallituksen esityksiä. Tämä onkin ymmärrettävää, koska valtio työllistää leegioittain lakeja valmistelevia juristeja ja muita virkamiehiä.

Siis HALOO! Lakivaliokunnan puheenjohtaja on epäironisesti sitä mieltä, että aloite oli teknisesti puutteellinen koska sitä ei ole valmisteltu yhtä perinpohjaisesti kuin hallituksen esityksiä. Törkeämpää kansanvallan halveksumista en ole hetkeen kuullut. Holmlundin ja hänen kannattajiensa sanat paljastavat mitä virkaa kansalaisaloitteilla hänen mielestään on: ei yhtään mitään.*

Toinen argumentti oli vanha tuttu, siis se että homot ovat ihan ok ja tasa-arvoa kannatetaan, mutta avioliitto ei niille (meille) kuulu / “Suomessa on jo tasa-arvoinen avioliittolaki – miehet ja naiset voivat mennä keskenään naimisiin”. En usko, että minulla mitään sanottavaa sellaisille ihmisille, jotka asiaan perinpohjaisesti perehdyttyään sanovat naama peruslukemilla ettei tästä asiasta epätasa-arvoa löydy. Siis: Kunhan vitun homot pysytte sateenkaariaitauksissanne, ei olemassaolonne häiritse meitä liikaa.

Kiitti.

Molemmat argumentit  edustavat melkoista moraalista ja älyllistä selkärangattomuutta. Ehkä enempää ei pitäisi odottaakaan.

Uutta erää suuressa salissa siis syksyllä. Yli puolen kansanedustajista pitäisi tämänhetkisten mielipidemittausten mukaan kannattaa kansalaisaloitetta. Toivon vain, että herätyskelloihin muistetaan vaihtaa patterit ja kaappiin varataan riittävästi Finrexiniä jotta ei käy hassusti. Eikö sitäpaitsi ole joku keltainen nauha tai vastaava jolla selkärangat saadaan kuntoon?

Alla vielä taannoinen kirjoitukseni homoudesta, jos joku missasi sen aiemmin.

*Kansalaisaloite lainsäädännöllisenä instrumenttina on kampanjoissa tietenkin vain yksi kampanjoinnin työkalu, jolla asia nostetaan julkisuuteen. Koska se on olemassa, sen halveksuminen tällä tavalla on kuitenkin aika puistattavaa. 

Säpsähdän aina, kun joku sanoo homo.

Sille ei ole mitään kovin selkeää syytä. Minulla ei ole mitään traumaa armottomasta kiusaamisesta tai lynkkaamisesta vaikka kasvoinkin maaseudulla. Minulla ei ole siihen mitään henkilökohtaista syytä – homous on ollut itselleni aika helppoa, siinä missä se nyt yhteiskunnassamme voi olla. Olen kohdannut aika vähän avointa syrjintää ja kiusaamista – kokemukseni rajoittuvat siihen sosiaalisen kanssakäymisen taustalla kuuluvaan homofobiseen taustakohinaan.

Tiedättehän. Vitun homo. Älä ole tuollainen hinttari. Se on ihan homoa.

Tiedän, tiedän! Ne ovat harmittomia haukkumasanoja, niillä ei tarkoiteta satuttaa ketään heidän seksuaalisuutensa takia, eikä ainakaan minua.

Homofobia on kuitenkin neulottu suoraan kulttuurimme kudokseen. Homo tarkoittaa jotain pahaa, häpeällistä ja negatiivista. Olen 28 ja puoli vuotta vanha. Olen kasvanut kiinni tähän kulttuuriin, kuullut näitä ilmauksia niin pitkään kuin muistan.

Miten voisin olla säpsähtämättä? Minä olen homo. Tuntuu melko kohtuuttomalta, että minun pitäisi, joka kerta sen sanan kuullessani tietää, että juuri tässä yhteydessä halutaan haukkua jotain muuta, ei minua. Tai että edes voisin tietää sitä.

Kiitos tiedosta. Lohdullista.

Eduskunta keskustelee tasa-arvoisesta avioliittolaista tänään. Miksi siis puhun homo-sanan käyttämisestä pejoratiivina? Adoptio-oikeutta ja jaettua omaisuutta enemmän nyt käytävässä keskustelussa ja päätöksessä on kyse yleisemmin yhteiskunnan instituutioiden tasa-arvosta. Kyse on yhteiskunnallisesta toiseudesta, seksuaalisuuteen perustuvasta sorrosta. Harva enää sanoo, ettei seksuaalivähemmistöillä olisi oikeutta olemassaoloon, vaikka näitäkin ääniä kuuluu enemmän kuin monet haluaisivat myöntää. Heidän viestinsä tulee kuitenkin esille juuri tällaisina hetkinä, se kuuluu yhtäläisen avioliitto-oikeuden vastustajien joukosta. Vaikka seksuaalivähemmistöt ovat periaatteessa hyväksyttäviä, olemme jollain tavalla likaisia tai epämiellyttäviä. Meidät täytyy pitää erillään muista, tavallisista ihmisistä.

Tästä erilläänolostahan asiassa on kyse. Seksuaalinen eriarvoisuus on tällä hetkellä valettu suoraan yhteiskunnan rakenteisiin. Nyt on kyse näiden rakenteiden muuttamisesta niin, että homoseksuaalisuus – siis minä – en ole toinen. Kyse ei ole siitä, mikä on arvokkaampaa, vaan siitä, mistä tehdään erilaista. Siis siitä, mikä rakkaus on toista, mikä samaa. Siksi mikään muu kuin avioliitto ei kelpaa – mikään tätä toiseutta ylläpitävä rakenne ei kelpaa.

On tietenkin niin, että edes avioliitto ei riitä. Ei kukaan parikymppinen lakkaa haukkumasta ihmisiä homoksi koska meillä on tasavertainen avioliittolaki, enkä ala edes puhumaan näkymättömyyden ja yksinäisyyden tunteista murrosikäisenä. Paljon on tietä kuljettavana, oli päätös mikä vain. Mikään teko ei vie meitä yhdellä harppauksella perille parempaan, yhdenvertaiseen yhteiskuntaan! Jokainen teko ja jokainen askel on silti tärkeä.

En aio pyytää ketään puolustamaan oikeuksiani, vaan luotan kansanedustajien haluun rakentaa tasa-arvoinen Suomi. Minä olen kyllästynyt olemaan segregoivan järjestelmän uhri. Olen kyllästynyt anelemaan hyväksyntää niiltä, joiden mielestä olisi parempi, ettei minua ole.

Olen kyllästynyt olemaan vitun homo.

 

Leave a Reply